Lauri Helle

Enlight11

P 60°19’48”, I 25°4’22”

Vanhat rakennukset ovat oikeastaan aina viehättäneet jollain tavalla minua. Joskus vuoden 2009 tienoilla ryhdyimme vaimoni kanssa suunnittelemaan omakotitalon ostoa ja silloin aloin selvittelemään erilaisia vaihtoehtoja ja opiskelemaan rakentamista ja taloja ylipäätään.

Vuonna 2011 muutettiin sitten 1952 rakennettuun lähes alkuperäiskuntoiseen rintamamiestaloon. Alusta lähtien halusin tehdä tarvittavat remontit talon henkeä kunnioittaen ja niin, että mahdollisimman paljon alkuperäistä säästettäisiin. Tämä osoittautui myöhemmin myös kustannustehokkaaksi ratkaisuksi kun paljon on menty saman aikakauden kierrätysmateriaaleilla.

Tuolloin oli pakko ryhtyä tosissaan tutkimaan kirjallisuutta, selailemaan nettifoorumeita sekä kyselemään vinkkejä erilaisilta ”rakennusalan ammattilaisilta”, joita tuttavapiirissa sattui olemaan. Tietoa kyllä löytyi, mutta usein se oli ristiriidassa keskenään tai vaihtoehtoja oli aivan liikaa tai sitten neuvot olivat enemmänkin uudempiin rakennuksiin sopivia. Toivoin, että olisi löytynyt joku henkilö, joka olisi kertonut mitä kannattaisi tehdä ja millä materiaaleilla, mutta sellaista ei löytynyt, joten piti opiskella ja tehdä itse.

Jotenkin vanhoihin taloihin on sittemmin hurahtanut toden teolla. Nykyisin koen, että se jopa on jollain tasolla velvollisuuteni saada näitä säilytettyä jälkipolville. Jos talo on seissyt paikallaan esimerkiksi 100 vuotta, niin se ei voi olla huonosti tehty.

Nykyisin on aika tavallista, että rakennuksen elinkaari saattaa olla ainoastaan 30 vuotta. Uudisrakentamisessa suositaan umpitiiviitä ”nollaenergiataloja”, eli kärjistettynä muovipusseja varustettuna sähköllä toimivalla hengityskoneella. Energia- ja ekotehokkuutta katsotaan lähes ainoastaan sen mukaan minkä verran rakennus kuluttaa käytössä energiaa. Jos laskettaisiin rakennuksen koko elinkaari sekä käytettävät materiaalit ja tekniikka, olisivat vanhat talot loppujen lopuksi ekologisempia kuin uudet.

1960-luvulla taloihin ruvettiin tuomaan koneellista ilmanvaihtoa sekä erilaisia muoveja jotka ovat aiheuttaneet massiiviset sisäilmaongelmat ja korjausvelat. Monissa näissä on tehty pahoja rakennusvirheitä mm. surullisen kuuluisat tasakatot ja laattaperustukset, joita ei välttämättä ole järkeä edes ruveta korjaamaan.

Vanhojen talojen osalta tuntuu, että entistä enemmän on kiinnostusta korjata taloja perinteisillä materiaaleilla ja oikeaoppisesti, eli säästäen mahdollisimman paljon vanhaa ja käyttäen yksinkertaisia luonnonmateriaaleja. Esimerkiksi Facebookin Pelastetaan vanhat talot ryhmässä on jo lähes 30 000 jäsentä, eli aihe kiinnostaa, mutta oikean tiedon saanti on silti vielä liian hankalaa.

Varsinkin julkisessa omistuksessa olevien vanhojen rakennusten kohtalona on liian usein se, että korjaamista pidetään liian kalliina, koska ”ne pitää saneerata lattiasta kattoon”. Tämän vuoksi niitä pidetään tyhjillään niin pitkään että ne voidaan purkaa koska ovat ympäristölleen vaarallisina.

Perussääntönä vanhojen talojen kunnostuksessa on kuitenkin, että pitäisi korjata vain se mikä on rikki ja välttää tarpeettoman nykyaikaisen tekniikan tuomista rakennukseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tarvitsisi asua museossa tai ladossa johon tuulee sisään.

Olen työskennellyt vuodesta 2005 mm. Helsingin Kaapelitehtaan ja Suvilahden kulttuurikiinteistöissä sekä ollut tekemisissä satojen käsityöläisten kanssa järjestämieni tapahtumien vuoksi. Jatkuvasti kuulee sitä, että edullisista työtiloista, harrastepaikoista, treenikämpistä ja vastaavista matalan kynnyksen tiloista on todella kova pula. Samaan aikaan julkisessa omistuksessa olevia rakennuksia mätänee pystyyn, koska niille ei joko osata tai haluta tehdä mitään.

Oma visioni olisi tulevaisuudessa jotenkin pyrkiä yhdistämään nämä kaksi asiaa, jolloin samalla kun vanhaa kulttuurihistoriallisesti arvokasta rakennuskantaa pelastetaan, järjestetään erilaisia toimitiloja vaikka luovan alan tekijöille, käsityöläisille, yhdistyksille, harrastelijoille tai tarvitsijoille. Tälläinen toiminta olisi omiaan synnyttämään uusia työpaikkoja, ehkäisemään syrjäytymistä ja luomaan yhteisöllisyyttä, koska ihmisillä olisi enemmän mahdollisuuksia ja paikkoja toteuttaa omaa intohimoaan. Tämän vuoksi siihen pitää löytyä myös tahtotilaa sekä rahoitusta julkiselta puolelta. Kuitenkin rakennukset säilyvät parhaiten niin, että niitä käytetään. Oli se sitten asumista tai muuta toimintaa.

Ensimmäinen kokeilu on juuri lähdössä käyntiin Tuusulassa, jossa  160-vuotias Prijuutti-niminen talo olisi tarkoitus kunnostaa yhteisölliseksi työtilaksi ja korjausrakentamiskeskukseksi, josta saisi neuvontaa vanhojen talojen korjauksiin. Kunnostushanke toteutetaan yhteistyössä Tuusulan kunnan, Kierrätystehdas ry:n, Työttömien ay-jäsenten tukiyhdistys Tatsi ry:n sekä alueen asukkaiden ja muiden toimijoiden kanssa. Lisätietoa löytyy osoitteesta www.prijuutti.fi tai www.facebook.com/prijuutti.