Jaakko Kullberg

Enlight4

P 60° 10′ 11”, I 24° 56′ 18”

Isäni harrasti perhosia, ja itse olen keräillyt niitä patteria pienemmästä lähtien.

Matkailu perhosten merkeissä avartaa. Marokossa tai Libanonissa kun menee tarpeeksi korkealle, niin perhoslajistossa alkaa löytyä samoja lajeja kuin Suomessa. Perhosten perusteella voi päätellä niiden ympäristön, puuston ja kasvilajiston. On jännää liikkua semitutussa biotoopissa. Marokossa kun on yli 2000 m korkeudella, niin havumetsän tuoksu on samanoloinen kuin Suomessa, mutta puut siellä ovat seetrejä.

Pikkukultasiipi on hyvä esimerkki laajalle levinneestä perhosesta. Se esiintyy niin Nepalissa, Kilimandjarolla kuin Grönlannissakin. Laji on sama, vaikka se vaihtelee. Syy, miksi se esiintyy niin laajalti, on se että lajin ravintokasvi, suolaheinä on poljetun maan kasvi ja lähisukuisia kasveja elää ympäri maapallon.

Eliöitä nimettäessä pyritään välttämään nimiä, jotka herättävät voimakkaita tunteita ihmisissä ja esimerkiksi poliitikkojen mukaan ei vallitsevan koodin mukaan tulisi nimetä lajeja. Tästä huolimatta esimerkiksi Adolf Hitlerin mukaan on nimetty luolissa viihtyvä, sokea, lähes pigmentitön maakiitäjä Anophthalmus hitleri Scheibel, 1937. Se on nimensä vuoksi nykyisin paikoin lähes sukupuutossa, koska tietyt piirit ovat olleet siitä turhan kiinnostuneita. Hiljan Kaliforniasta on nimetty jäytäjäkoihin kuuluva pieni Neopalpa donaldtrumpi Nazari, 2017. Lajin keltainen kuontalo innosti kuvaajan tällaisiin asiattomuuksiin. Turkissa taas on ollut yrityksiä synonymisoida kurdeihin tai Armeniaan viittaavia tieteellisiä nimiä, joka on jo jokseenkin absurdia.

Perhosharrastaja tuntee joka vuosi iloa, kun näkee samatkin lajit taas uudelleen. Ja jos näkee uusia, on vieläkin iloisempi. Itsekin merkkaan vuosittain muistiin kaikki näkemäni lajit vakiopaikoiltani.

Kaikki valittavat tästä ”huonekasvi-ilmiöstä” koko ajan, mutta monet Suomesta aiemmin kadonneet lajit ovat palanneet takaisin. Voisi sanoa, että  ”Nature finds it way again”, mutta karu totuus on, että uusien tulokkaiden hinta näkyy sitten pohjoisessa lajistossa, kun ilmasto supistaa niiden elinalueita. Ilmastonmuutosta pahempi asia on koko maailmaa kouriva elinympäristökato ja kasvava ihmisjoukko – muinoin eläimillä ja kasveilla oli tilaa siirtyä etelä-pohjois-suunnassa. Nyt ne ovat ihmistoiminnan vankeina ilman käytäviä pakoon muuttuvaa ilmastoa.

Vielä 1980-luvulla Etelä-Suomen lajisto oli tavanomaista – harvinaisuudet olivat tiukassa. Jos nyt laittaisin suosikkipaikalleni Öröseen yhden rysän kahdeksi viikoksi ja veisin siitä löytyneet kymmenet entiset harvinaisuudet laatikossa 1980-luvulle harrastajien kokoukseen, niin varmasti kirjoittaisivat hullun paperit. Perhospiireissä oli sen verta monta lääkäriä. Siinä missä 1990-luvun alkupuolella Örössä havaittujen suurperhosten vuosittainen lajimäärä oli alta 450, se on nykyisin ollut keskimäärin sata enemmän ja vuonna 2009 peräti 592.  Monilla muillakin paikoilla suurperhosten lajimäärä on kohonnut 15-20% 25 vuodessa. Elämme mielenkiintoisia aikoja.

Käytännössä Etelä-Suomessa on suunnilleen sama lajirunsaus, mikä aiemmin oli Latvian tasolla. Talven lämpötila on noussut, mutta lämmin talvi on perhosille huono. Jos on lämmintä, perhoset menettävät energiaa. Märkä talvi on myös ongelmallinen, sillä se altistaa mikrobeille ja sienitaudeille. Osa lajeista lentää nyt useammin myös talvisin ja kevätlajit aiemmin.

Örö on ollut jännä paikka tutkia perhosia, sotilassaarilla avomaa- ja vanhan metsän lajisto ovat säilyneet paremmin kuin muualla. Venäjän armeijan mukana on tullut ja istutettu saaristolinnakkeille monenlaisia kulttuurikasveja, jotka rikastuttavat hyönteisfaunaa. Tämä näkyy hyvin puolustusvoimien alueilla, mm. Haminan valleilla, Örössä, Santahaminassa ja Vallisaaressa. Sotilaat ovat vaalineet harjoitusalueittensa avoimuutta eivätkä ole liikaa hoitaneet metsiä. Lopetan Öröllä tutkimisen varmaan sitten, kun veto loppuu tai uusi jääkausi pääsee yllättämään.

Miksikö kerään perhosia? Taitaa tuo miehinen geenivirhe käynnistää meissä metsästystyyppisen käyttäytymisen, joka sitten itse kullakin kanavoituu miten nyt sattuukin.  Mies on kuitenkin kasvaessa ja tiedon karttuessa muuttunut, perhosten ja niiden elinympäristöjen suojelu on enemmän ytimessä ja kokoelman kartuttaminen toissijaisempi seikka. Tiedonjano sen sijaan on entisensä ja uusia löytöjä etsii yhä useammin ulkomailta, mutta Suomessa opituin konstein.

Jaakko on kuvattu Örössä.